Suomessa ei ollut vielä 1800-luvun alussa yhtenäistä kansaa. Suomalaiset asuivat hajallaan, ja he ajattelivat olevansa jonkin kylän tai kaupungin asukkaita. Eri puolilla Suomea oli erilaisia tapoja. Esimerkiksi itä- ja länsisuomalaiset eivät tunteneet kuuluvansa samaan kansaan, vaikka heillä oli yhteinen kieli.

Ihmisiä erotti toisistaan myös sääty-yhteiskunta. Se tarkoitti, että yhteiskunta oli jakaantunut erilaisiin ryhmiin eli säätyihin. Säädyt olivat aateliset, papit, porvarit ja talonpojat. Jokaisella säädyllä oli oma tehtävänsä ja asemansa yhteiskunnassa. Eri säätyihin kuuluneet ihmiset elivät erilaista elämää, eivätkä he viettäneet aikaa yhdessä.

Myös kieli erotti ihmisiä toisistaan. Aateliset ja porvarit olivat pääasiassa ruotsinkielisiä. Talonpojat ja köyhät ihmiset taas olivat suomenkielisiä. Papit puhuivat yleensä sekä suomea että ruotsia.

Ruotsi oli Suomen ainoa virallinen kieli. Se tarkoitti, että valtion virastoissa ja kouluissa käytettiin vain ruotsia. Jos halusi mennä kouluun, piti osata ruotsin kieli. Sen takia suurin osa suomenkielisistä lapsista ei voinut mennä kouluun. Suomen sivistyneistö oli ruotsinkielinen. Sivistyneistö tarkoittaa korkeasti koulutettuja ihmisiä.

Suurin osa suomalaisista oli köyhiä talonpoikia tai muita maaseudulla asuvia ihmisiä. He puhuivat vain suomea. Köyhät ihmiset eivät osanneet lukea tai kirjoittaa kunnolla. Suomenkielistä kirjallista kulttuuria ei ollut olemassa, vaan suomi oli pelkkä puhekieli.